Keski-Suomi on täynnä upeita kansanmusiikkitarinoita ja perinnettä, eikä Äänekoski ole poikkeus. Mitä kaikkia aarteita täältä löytyykään? Omasta kylästä Hietamalta löytyy niin 100-vuotias kantele kuin vanha viulukin, joka paljastuu Stradivariuksen kopioksi. Äänekoskelainen Kari Dahlblom on kirjoittanut Keski-Suomen kantelekirjan ja perustanut, maailman mittakaavassakin ainutlaatuisen, Suomen kantelemuseon. Mestaripelimanni Matti Hintikka on säveltänyt koko maakunnalle tunnusomaisen Keiteleen mainingit -kappaleen, joka voitti aikoinaan pelimannisävellyskilpailun.
Miksi näitä tarinoita ei kerrota? Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään muinaismenneisyyden asia. Suolahtelaislähtöisen Emilia Lajusen ehdokkuus Teosto-palkinnonsaajaksi sai näkyvyyttä paikallismediassa, mutta sitä ei koettu koko kylän riemunaiheeksi kuten urheilujoukkueiden menestys. Lajunen totesi omassa pyöräilykiertueessa, ettei musiikki ole niin kaukana urheilusta kuin luullaan. Pitäisikö urheilusta oppia myös kannattajakulttuuria?
Koin tärkeäksi, että kansanmusiikki soi myös niissä paikoissa, missä se on aikoinaan syntynyt, ei pelkästään jättifestareilla tai arkisto-äänitteillä. Miksi Kannonkoskella on Antti Vesterisen mukaan nimetty Antin Soitto -tapahtuma, mutta Äänekoskella ei ole Matin Soittoa tai Karin Soittoa?
Sumiaisseudun harmonikat vaalivat Matti Hintikan perinteitä, mutta muiden kansansoittimien, kuten Keski-Suomen kanteleen tilanne ei ole yhtä hyvää. Osaajia ja opetustakin on (AKMOn kanteleensoiton opettaja Maria Ojanperä opettaa myös Keski-Suomen kanteletta), mutta näkyykö se paikallisille laajemmin soivana todellisuutena, yhtyeinä ja tapahtumina? Keski-Suomen kanteleella on vahvoja puolestapuhujia kuten maailmalla menestynyt Maija Kauhanen ja juuri musiikin tohtoriksi valmistunut Pauliina Syrjälä. Äänekoskelle asti tämä ei kuitenkin näy. Keski-Suomen kanteletta kuulee tapahtumissa harvoin, eikä sitä koeta osaksi paikkakunnan brändiä tai omaa perinnettä.
Miksi kansanmusiikin on käynyt näin? Syyt ovat monia ja suurin osa niistä eivät liity Äänekoskeen vaan laajemmin suomalaisen yhteiskunnan muutoksiin ja muuroksiin. Kesällä kuvasin #hiddenaanekoski-somelähettiläänä Äänekosken polkkaa, ja etsin siihen liittyen tietoja Äänekosken
pelimanneista. Miksi 20-henkinen yhtye lakkasi olemasta, vaikka juhlavuonna 1999 tunnelmat olivat toiveikkaita? Jo silloin pelimanneilla oli huoli nuorempien soittajien saamisesta porukkaan. Suurimpana ongelmana oli nuorten muutto pois paikkakunnalta, jonka olen huomannut vuosien varrella itsekin. Monesti lupaava yhteistyö loppui siihen, kun toinen muusikko muutti työn tai opiskelun perään etelään. Sinne ne kansanmuusikot muuttolintujen lailla rientävät. Keski-Suomessa ei tällä hetkellä ole isompia kansanmusiikkitapahtumia eikä alan tavoitteellista koulutusta, työpaikoista puhumattakaan.
Oma ratkaisuni oli perustaa yritys, mutta hyvin monelle se on muutto. Kansanmusiikki alkoi ammattimaistua 1980-luvusta lähtien, kun Sibelius-Akatemiaan tuli kansanmusiikin osasto. Se oli aikoinaan maailman ensimmäisiä ja ravisteli kansanmusiikkiin liittyvät stereotypiat. Sehän ei ole soittelua talkoohengellä soiton ilosta vaan korkeakouluopintoja ja työtä! Nyt ollaan jo 2020-luvulla, mutta tuntuu että ravistelua tarvitaan edelleen.
Yrittäjänä olen miettinyt, voiko kansanmusiikkia brändätä ja tarinallistaa paremmin? Siinähän löytyy menestystarinoita, vahvoja persoonia, mahtavat kertomukset ja aikansa ”hittibiisit”, jotka selvisivät näin pitkään perimätietona, koska olivat niin tarttuvaa lajia. Musiikin edistämiskeskuksen johtaja, Hannu Saha, puhui HS-haastattelussa kansanmusiikin viihdepotentiaalista. Se on unohdettu, vaikka Purppuripelimannit olivat ”aikansa Dingo-ilmiö” . Globaalissa maailmassa ihminen kaipaa tarinoita ja etsii juuriaan. Kansanmusiikilla olisi tarjottavaa yllin kyllin molempia. Vanhoille pelimanneille tarina oli yhtä tärkeää kuin esitettävä kappale, ja se kuulostaa aika lailla nykyajan elämystaloudesta.
Kansamuusikon ura usein painottuu opetuksen tai tutkimuksen puolelle. Omalta osalta tiesin aina, että minulla on eri tehtävä, kansanmusiikin aktiivinen esittäminen. Haluan, että kansanmusiikki soisi paikoissa missä ihmisetkin ovat ja siinä missä se on aikoinaan syntynyt. Kyläraitilla, kesäkahvilassa tai vaikkapa kauppakeskuksessa. Keskella luontoa myös. Yhtä lailla halusin tuoda keskisuomalaisen perinnetyylin Kantelekilpailuun. Sain yllätykseksi 3. sijan omassa sarjassa ja kiitoksen harvinaisen perinteen esiintuomisesta. Kun Äänekosken kulttuuripalkinnon perusteluna oli kansanmusiikin edistäminen ja ylläpitäminen elävänä ja elinvoimaisena ajattelin, että tämä oli juuri tarkoitukseni, eikä sitä voi pukea sanoiksi paremmin. Ehkä piti syntyä ulkomailla ollaakseen näin innostunut Keski-Suomen kanteleesta. Samaa mieltä oli aikoinaan Kari Dahlblom, joka sanoi että tutustuminen eri maiden kanteleisiin ja kulttuureihin vain vahvisti, miten ainutlaatuista oma on.
Ja lopuksi kansanmusiikkia parhaimmillaan. Keiteleen maningit, tunnuksenomainen ja erittäin suosittu yhteissoittokappale keskisuomalaisten pelimannien keskuudessa. Soitetaan kansanmusiikkiyhtye Kvartin loistoporukalla. Itse en enää soita Kvartissa säännöllisesti, mutta vanhoja ystäviä on mukavaa silloin tällöin tavata. Onnitellaan samalla 60-vuotiasta Keski-Suomen Kansanmusiikkiyhdistystä. Perustamani Mielen Maisemat ja Ruuhkavuosi- yhtyeet ovat edustamassa yhdistyksen tulevassa juhlakonsertissa Äänekoskea.